Lanzarote syntyi noin 20 miljoonaa vuotta sitten ja on yksi vanhimmista saarista Kanarialla. Eroosio on kuluttanut saarta niin, että se on myös yksi matalimmista. Juuri geologia takaa Lanzaroten karun kauneuden tulivuorineen ja laavatunneleineen tehden siitä ainutlaatuisen paikan koko Atlantilla.
Lanzaroten mystiikkaa
Sukupuuttoon kuolleiden lintujen asiantuntija Antonio Sánchez Marcosin johtama paleontologien ryhmä saapui vuonna 2014 Lanzarotelle jatkaakseen tutkimusta, joka aloitettiin 1960-luvulla. Tutkimuksissa on löytynyt kaikkiaan kaksitoista kappaletta sileälastaisen linnun hyvin säilyneitä munia sekä kilpikonnien ja käärmeiden fossiileja, joiden iäksi määriteltiin 5–6 miljoonaa vuotta.
Sileälastaiset linnut, kuten strutsit, eivät osaa lentää, eikä niiden nykyiseen elinympäristöön Afrikkaan ole ollut maayhteyttä. Miten nämä linnut ovat päässeet Lanzarotelle, on yksi arvoitus lisää.
Tulivuoren purkaukset
Ennen kohtalokkaita tulivuoren purkauksia Timanfayan alue tunnettiin maataloudestaan. Alue oli laajalti sekä laidunmaana että erityisesti kasvualustana viljan- ja väriaineiden tuotannossa. Tuotteita vietiin jopa muille saarille.
Kuuden vuoden mittainen purkausjakso vuosina 1730–1736 sekä lyhyempi, vuonna 1824 tapahtunut tulivuorenpurkaus peittivät alleen lähes neljänneksen Lanzaroten pinta-alasta. Purkausten laajuus oli valtava, jopa 2 km³ laavaa peitti alleen noin 200 km² aiemmin hedelmällistä maata.
Vaikka noista purkauksista on kulunut jo noin 300 vuotta, on maisema pysynyt melkein muuttumattomana. Eikä se ole ihme, sillä jo 13 metrin syvyydestä on mitattu yli +600°C ja lähes maanrajasta, vain 10 cm syvyydestä, melkein +300°C. Maan pinnallakin on mitattu yli +100°C.
Alueelle perustettiin vuonna 1974 Timanfayan kansallispuisto, joka on pinta-alaltaan 5107 hehtaaria. Kansallispuistossa on äärimmäiset olosuhteet ja kuiva ilmasto sekä kauniit, karut ja värilliset tuliperäiset maisemat. Kuin olisi Kuussa, mutta pystyy silti hengittämään. Muilta saarilta ei tätä uskomatonta elämystä löydä.
Kansallispuisto omaa korkeimman mahdollisen suojeluluokituksen, ja sen pinta-alasta yli 90 % on varattu tieteelliseen ja koulutukselliseen käyttöön, jonne tavallisella turistilla ei ole oikeutta eikä mahdollisuutta mennä.
Kansallispuiston kasvistoa
Vuotuinen keskimääräinen sademäärä jää 125 millimetriin. Alueen päivä- ja yölämpötilojen välinen ero on suuri. Kuivista ilmasto-olosuhteista johtuen vihreä kasvillisuus on niukkaa eikä alueella ole metsiä.
Puiston ankarissa olosuhteissa pärjäävät erinomaisesti jäkälät, joita on tavattu lähes 200 eri lajia. Nämä värjäävät maiseman sadunomaiseksi. Rannikolla elää eri äyriäsjäkälälajeja: varjoisilla vaakasuorilla pinnoilla kukoistavat tinajäkälät (stereocaulon vesuvianum) ja pystysuorilla pinnoilla rustojäkälät (ramalina bourgaeana), jotka tarvitsevat kasvaakseen enemmän kosteutta.
Orseljijäkälä (roccella tinctoria) kasvaa rannikon tuntumassa suolaisessa ympäristössä. Sitä liuottamalla ammoniakissa saadaan joko tummanviolettia tai tummanpunaista väriainetta, jota käytettiin aikoinaan muun muassa silkin ja villan värjäyksessä.
Puiston alueella eläviä endeemisiä kasvilajeja ovat muun muassa lanzarotenmehipuu, lanzarotenolkikukka, ripsilaukka, famaranneidonkieli sekä pulskaheirikki. Kaikkiaan alueella on 22 suojeltua kasvia. Näistä kaksi on vaarantunutta lajia: parsalajike (asparagus nesiotes purperiensis) ja lenkokeltapaunikko (Saichryson tortuosum).
Kansallispuiston eläimistöä
Äärimmäisissä olosuhteissa veden ja kasvillisuuden puuttuessa elää Timanfayan kansallispuistossa kuitenkin noin 200 eläinlajia, joista puolet on selkärangattomia. Lajeista kaksikymmentäneljä on suojeltu lainsäädännössä.
Puiston alueella elää vain kuusi nisäkäslajia (ruskea- ja mustarotta, kenttähiiri, kanarianpäästäinen, kani ja siili) sekä kaksi liskolajia (atlanninlisko ja kanarianseinägekko). Rannikon vesissä on rikas vesielämä, sillä siellä ovat meritähdet, ankeriaat, seepiat ja monet muut värikkäät kalat kuten papukaijakala.
Luolien olosuhteet puolestaan tarjoavat erilaiset puitteet elämälle ja luoliin onkin aikojen saatossa kehittynyt oma eliökuntansa. Nämä eläimet ovat yleensä sokeita ja albiinomaisia ja ne omaavat pitkät tuntosarvet. Luolissa elää muun muassa joitakin kuoriaisia sekä hämähäkkilajeja.
Muuttoaikana kahlaajalinnut valtaavat rannikot. Näitä rannikolla pesiviä lajeja edustavat keltanokka- ja tyrskyliitäjä. Alueella esiintyvät vaarantuneet tai uhanalaiset lintulajit ovat kääpiöliitäjä, madeirankeiju, pikkukorppikotka, muuttohaukka, aavikkojuoksija, tornipöllö ja kanariankorppi.
Paras tapa tutustua kansallispuistoon on joko vuokrata auto tai osallistua matkatoimistojen järjestämille retkille, sillä puistoon ei ole julkista liikennettä. Maksamalla pääsylipun voi autolla ajaa puiston sisällä olevan keskuksen, Islote de Hilarion, pihaan, jossa saa tuntuman puiston geotermiseen voimaan. Tässä keskuksessa on kuuluisan lanzarotelaisen arkkitehti César Manriquen suunnittelema El Diablo -ravintola, joka hyödyntää ruoanvalmistuksessa geotermista lämpöä.
Kansallispuiston länsireunalla voi tutustua jähmettyneeseen laavavirtaan. Laavavirta on jäähtynyt nopeasti jouduttuaan kosketuksiin Atlantin kylmän veden kanssa. Jähmettyessään laavaan on syntynyt lukemattomia luolia. Atlantin raivotessa vesi ohjautuu luolien labyrinttiin dramaattisella voimalla aiheuttaen korviin käyvän melun. Näyttää kuin meri kiehuisi. Paikka tunnetaan tästä syystä nimeltä Los Hervideros – kirjaimellisesti kiehuva paikka.
Los Herviderosista tie jatkuu kohti pientä El Golfon kalastajakylää. Kylän äärellä on puolikuun muotoinen kraatteri, jonka toinen puolikas on vajonnut mereen. Kraatteri on syntynyt harvinaisen hydrovulkaanisen toiminnan seurauksena, jossa magma on ollut tekemisessä ulkoisen vesiläheen (meri) kanssa. Kraatteri itsessään on jo näkemisen arvoinen, sillä sen seinämä on värikäs. Punaisena ja ruskeanmustankirjavana tuo seinämänä rajoittuu laguuniin. Laguunin ja meren välissä on väriläiskänä kapea, musta vulkaaninen hiekka.
Charco de los Clicos -laguuni on silmiinpistävän vihreä. Se on täynnä vulkaanisia mineraaleja ja ainutlaatuisia mikro-organismeja, joiden uskotaan kukkivan juuri täällä erityisen korkean suolapitoisuuden ansiosta. Laguuni on yhteydessä mereen maanalaisten tunneleiden kautta, mutta se haihtuu koko ajan pienemmäksi, eikä syytä haihtumiseen tiedetä. On vaara, että tämä ainutlaatuinen luonnonihme katoaa ikuisesti, elleivät tutkijat löydä syytä haihtumiseen.
Näiltä mustilta rannoilta saattaa hyvällä onnella löytää läpinäkyvän oliviini-kiven, joka on syntynyt tulivuorenpurkauksen aikana. Tätä vihreää, läpinäkyvää kiveä käytetään korujen valmistamiseen ja sitä kutsutaankin puolijalokiveksi. Juuri oliviinin löytymisen takia mustat rannat ovat geologien ja korujen valmistajien suosimia paikkoja.
Cueva de Los Verdes
Cueva de Los Verdes -laavatunneli tunnetaan La Coronan luonnonmonumenttina, joka muodostui noin 3000 vuotta sitten. La Coronan purkauksen yhteydessä virtaava laava on jähmettynyt pintaosiltaan ja sula laava on jatkanut virtaustaan jähmettyneen pinnan alla kohti merta, kunnes virtaus on loppunut. Näin syntyi yli seitsemän kilometrin mittainen laavatunneli, joka on sisämitoiltaan korkeimmillaan noin 50 metriä ja leveydeltään 15 metriä. Tunneli jatkuu meren alla vielä 1,5 km, mutta on luonnollisesti täynnä merivettä. Tätä osaa kutsutaan Atlantin tunneliksi.
Ensimmäiset todisteet luolasta löytyvät insinööri Leonardo Torranin kirjoituksista vuodelta 1590. Tuolloin luolat toimivat aboriginaalien turvapaikkana merirosvoilta ja orjanmetsästäjiltä.
Vuonna 1964 Cabildo de Lanzarote tilasi luolan kunnostamisen lanzarotelaiselta taiteilijalta Jesús Sotolta. Tilaus sisälsi kahden kilometrin mittaisen tunnelireitin rakentamisen ja sen valaistuksen. Soto onnistui työssään täydellisesti saaden tunnelin punertavat sekä okran sävyt erinomaisesti esille. Punertavat sävyt johtuvat raudan hapettumisesta vihertävän mustissa vulkaanisissa kivissä ja okran sävyt taas suolakukinnoista pintaveden aiheuttaman kosteuden takia.
Jameos del Agua
Jameos del Agua on osa samaa Cueva del Verdesin laavatunnelia, mutta se sijaitsee lähempänä merta kuin Soton suunnittelema tunnelireitti. Jameos tarkoittaa sitä, että laavatunnelin katto on romahtanut joko siksi, että tilaan on kertynyt kaasuja jotka ovat räjähtäneet, tai tunneli on niin leveä (yli 20 m), että katto on sortunut.
Los Jameos del Agua oli ensimmäinen arkkitehtoninen nähtävyys, jonka César Manrique suunnitteli vuonna 1968. Täältä löytää taianomaisen tunnelman, joka koostuu kolmesta eri kokonaisuudesta.
Ensimmäinen kokonaisuus on Jameo Chico jonne laskeudutaan tulivuoren kivestä ja puusta tehtyjä kapeita kierreportaita pitkin. Sisältä löytyy runsaasta kasvillisuudesta ja koriste-elementeistä rakennettu tila, jossa sijaitsee ravintola.
Toinen osio on ekologisesti erittäin tärkeä tunnelissa oleva kaunis maanalainen järvi, jota auringonsäteet hieman valaisevat katossa olevasta pienestä aukosta. Tässä järvessä asuu ainutlaatuinen ja endeeminen sokea albiinorapu (munidopsis polymorpha). Itselläni meni hieman aikaa, ennen kuin havaitsin ravun – etsin nyrkin kokoista rapua ja ilmenikin, että tämä rapu kasvaa ainoastaan yhden senttimetrin kokoiseksi. Hämmennys oli melkoinen! Kauniiseen järveen on ehdottomasti kielletty heittelemästä toivomuskolikoita, sillä ravuille ruoste on myrkkyä, joka voi tappaa ne.
Kolmas ja viimeinen osio on Jameo Grande, joka on 100 metriä pitkä ja 30 metriä leveä. Tässä tunnelissa katto on romahtanut ja auditoriossa on taivasalla ihana puutarha, jossa on suuri keinotekoinen uima-allas. Kaikki kolme osiota on arkkitehtonisesti hienosti liitetty toisiinsa ja jokainen niistä antaa kävijöille paljon ajateltavaa.
